Jäin ensimmäisen kerran elämässäni työttömäksi syyskuussa 2013. Työvoimatoimiston ja KELA:n kanssa asioiminen oli vaikeaa, eikä kukaan oikeastaan neuvonut minua eteenpäin. En tiedä tapahtuuko näin kaikille, mutta itse koin jääväni ilman apua. Minun oletettiin tietävän asioita, joista en koskaan aiemmin ollut kuullut, tai edes tiennyt mistä hakea tietoa. Asioitani ei hoidettu eteenpäin ja turhauduinkin hyvin useaan otteeseen tähän suomen hyvinvointivaltioon.
Minulle luvattiin usein soittaa ja hoitaa asioita, mutta lopulta paljastui, että mikään ei ollut edennyt, eikä edes puhelinnumeroni ollut tiedossa. Kerran työnhakuni jopa päätettiin työvoimatoimiston virheestä, vaikka olin itse toiminut juuri heidän pyytämällään tavalla.
Suomessa on alle 30-vuotiaita työttömiä aivan järjetön määrä ja tulevaisuus on nuorissa? Itse en ainakaan tuntenut oloani tulevaisuuden toivoksi, kun minua ja asioitani pompoteltiin ja jätettiin hoitamatta.
Pahinta työttömyydessä on varmaankin se, että tuntee jatkuvasti itsensä riittämättömäksi. Kukaan ei tarvitse tekemään mitään, eikä kaipaa sinua saapumaan paikalle. Toisaalta tiedän, ettei asia ole näin, mutta ajatusta on vaikea karistaa. Pelkät kotityöt eivät pitemmänpäälle tuo suurta merkitystä elämään.
Päivät alkavat pikkuhiljaa käydä pitkiksi ja kämppä pieneksi, mutta toisaalta, en kyllä jaksa tehdäkään mitään. Keho ja mieli vaativat tekemistä, ihmisiä ja uusia paikkoja, mutta jotenkin silti koko ajan tuntuu, ettei jaksa, eikä halua poistua kotoa. Melkoinen noidankehä.
Toisinaan viikko juoksee nopeasti ohi, ennenkuin ehtii huomatakaan, mutta ne päivät, jotka matelevat eteenpäin tuntuvat tuskallisen pitkiltä ja viikko kuukausilta. Päivät ovat jatkuvaa odottamista, että toinen tulisi kotiin ja uskottelen itselleni, että sitten tehdään jotain, tai mennään johonkin. Yleensä tätä seuraa pettymys, kun toinen onkin töistään väsynyt ja haluaa vain rauhassa loikoilla kotona, tai rientää omiin harrastuksiinsa.
Jotenkin tuntuu pahalta ajatella, että toisaalta toivoo ja haluaa, että puolisolla on omia harrastuksia ja menoja, mutta kuitenkaan en kestä sitä, että jään yksin vielä senkin jälkeen, kun hän pääsee töistä kotiin. Voisinhan itsekin keksiä harrastuksia ja menoja, mutta en osaa, en kertakaikkiaan osaa, enkä halua.
Kaiken muun hyvän lisäksi, työttymyysaikanani myös yöuneni ovat kadonneet. Uni ei tahdo tulla ja- on katkonaista ja kaikinpuolin hankalaa. Mikään ei tahdo auttaa. Unettomuuteen ensimmäisenä ehdotetaan ulkoilua / liikuntaa, mutta itselläni se ei ainakaan vaikuta. Mikään, mitä päivän aikana olen tehnyt, ei ole tuonut unia takaisin.
Apteekista reseptivapaasti saatava melatoniinikaan ei tuonut helpotusta ahdinkoon. Kohtaloni taitaa siis olla unettomuus, ainakin siihen asti, että löydän jälleen töitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti