Mikä on kun ei taidot riitä

Turhauttaa.

Taas yksi niistä päivistä, joina ei saa aikaiseksi kertakaikkiaan mitään ja kaikki tuntuu vaikealta. Toisinaan sitä miettii, että missä on vika, jos jatkuvasti toistaa samoja virheitä, oppimatta niistä mitään. Miksi on niin vaikeaa hillitä itseään, miksi ei voi ajatella, ennen kuin puhuu? Olen kireä, kuin viulunkieli ja vitutuskäytä huitelee jatkuvasti pilvissä. Takaraivoa hakkaa ajatus : minä en ole tälläinen, minä en ole takakireä, vittumainen ja huono ihminen. Mihin katosi rentous ja rempseys, elämänhalu ja rauhaton sielu.

Aloittaessani kirjoittamisen, pää oli täynnä ajatuksia ja asioita, joista voisin kirjoittaa. Ensimmäisen sanan jälkeen kaikki katosi. Ajatusten jäsentely tuntuu mahdottomalta tehtävältä.

Kesäkunnossa?

Huh, yhdestä viikosta taas selvitty.

Keskiviikkona kävin hieronnassa ja se tuli todellakin tarpeeseen. Onneksi äiti tietää, mitä lapsi tarvitsee ja maksoi köyhälle hieronnan. Selkä-hartiaseutu oli aivan jumissa ja sitä murjottiinkin aika urakalla, mutta mielummin kärsin hetken, kuin jatkuvasti. Ja kyllähän se rentoutti, hetken sai vain olla ja unohtaa kaiken stressin ja olla hemmoteltavana.

Perjantaina tein jotakin, joka voitaisiin luokitella lähes legendaariseksi. Päivä alkoi ihan tavallisesti, eikä tästä historiallisesta hetkestä ollut vielä tietoakaan. Kävin ystäväni kanssa syömässä ja kahvilla. Tiesin, että Herra A on menossa hieman illemmalla salilla ja aloin miettiä, aluksi lähinnä vitsinä, että mitä jos lähtisinkin poikien kanssa mukaan. Sattumalta samaan pöytään istui salikaveri ja kysyessäni, voinko lähteä mukaan, vastaus olikin myöntävä. Kotona kysyin vielä Herra A:n mielipidettä ja salillehan siinä jouduttiin lähtemään.

Ajatuksenani oli, että menen vain mukaan ja poljen ehkä vähän kuntopyörää. En ole koskaan ollut mikään urheilullinen tai edes tehnyt kuntosalilla mitään järkevää, mutta en vain halunnut olla yksin kotona. Aluksi poljinkin kuntopyörällä ja katselin poikien treeniä, kunnes yhtäkkiä, salikaveri alkoi ohjeistaa minua! En oikein tiennyt halusinko tehdä, enkä panostanot liikkeisiin kovin paljoa, mutta ohjeita tuli jatkuvasti lisää. Salikaveri ilmoitti liikkeet ja sarjojen pituudet, välillä jopa painot ja huomasin tekeväni liikkeitä. Hetkittäin jopa nautin siitä, että sain näyttää pojille, että kyllä minäkin osaan ja jaksan. Hikihän siinä tuli.

Jälkeenpäin mietittynä, olen hyvin tyytyväinen, etten vain löysäillyt salilla, vaan oikeasti tein jotakin. Pyörittelin jo jopa ajatusta yhteisen salikortin ostamisesta Herra A:n kanssa. Pieni kiinteyttäminen ja lihastreeni ei olisi kenellekään pahitteeksi, varsinkaan minulle, jos kuvittelen olevani joskus rantakunnossa.

Salitreeni auttoi myös perjantain pahanmielen aiheuttajaan. Olen etsinyt kesäksi hameita, mutta hieman huonolla tuloksella. No, nyt löysin hameen, jota olin jo tilaamassa, kun vilkaisin kokotaulukkoa sivun reunassa. Hameista edes XL ei olisi mahtunut päälleni. Kunnon angstihan siitä syntyi, koska suomen kaupoista ostan S/M kokolapulla varustettuja vaatteita. Nykymaailma ihannoi laihuutta aivan liikaa. Normaalikokoisille naisille luodaan ulkonäköpaineita pienentämällä kokoja, jolloin he tuntevat itsensä lihaviksi, vaikka todellisuudessa ovat aivan normaaleja. Olen aina ollut hieman alipainoinen ja vaikka olenkin saanut muutaman kilon lisää, tiedän, etten ole lihava. Ainakin toisinaan :) Tiedän, etten ole kokoa XL, mutta sivusto sai minut tuntemaan itseni todella lihavaksi ja huonoksi.

No, tällä viikolla taas kohti uusia pettymyksiä.

Luopumisen vaikeus

Miksi luopuminen on niin vaikeaa? Toisaalta ymmärtää, että kellään ei ole loputtomasti aikaa, mutta hyvästien jättäminen tekee kipeää. Miksi yhteistä aikaa osaa arvostaa vasta, kun se on jo liian myöhäistä? 

Lauantaina jätin hyvästin isoäidilleni. Tiesin, että päivä tulee olemaan raskas, mutta minut yllätti täysin, miten voimaton olin koko päivän. Välillä tuntui, ettei olisi itse jaksanut edes kävellä. Onneksi Herra A kuitenkin oli tukenani.

Tuntui hyvältä nähdä ja kuulla kuinka paljon hyvää isoäitini oli elinaikanaan tehnyt muille ja kuinka moni muisti hänet. Hän oli lämmin, huolehtivainen ihminen ja jaksoi aina etsiä asioiden valoisia puolia, vaikka olikin nähnyt elämässään paljon surua ja pahuutta. En muista koskaan edes nähneeni häntä vihaisena.Vielä viimeisinä päivinäänkin hän jaksoi olla positiivinen ja sanoikin päättäneensä olla vähän paremmassa kunnossa. 

Erityisen ylpeä olen siitä, että omistan hänen aidon maanpuolustussormuksensa, jonka sisällä lukee teksti 1940. Tunnen olevani aina häntä lähellä ja arvostan hänen uhrauksiaan Isänmaamme puolesta. 
Rautasormus on sormus, jonka suomalainen sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa talvisotaa käyvän maan sotavarusteiden hankkimista varten.

Toivoisin, että seuraaviin hautajaisiin on aikaa, eikä asiaa tarvitsisi sen enempää miettiä, mutta tiedän, että asia on toisin, eikä sitä voi estää. Pelkään päivää, jolloin puhelimen soidessa saan jälleen huonoja uutisia. Pelkään myös, miten selviän seuraavasta iskusta, varsinkin, jos satun olemaan yksin.
Kuulostaa hölmöltä, että aikuinen pelkää yksin olemista, mutta tiedän, että isku on kova, vaikka ei yllätyksenä tulekaan.

Menettäminen on vaikeaa ja satuttaa, mutta onneksi aika parantaa haavat ja jäljelle jäävät lämpimät muistot hyvistä hetkistä. Muistakaa kertoa läheisillenne, että he ovat tärkeitä ja arvokkaita ihmisiä. 

Työttömyyden kääntöpuoli

Jäin ensimmäisen kerran elämässäni työttömäksi syyskuussa 2013. Työvoimatoimiston ja KELA:n kanssa asioiminen oli vaikeaa, eikä kukaan oikeastaan neuvonut minua eteenpäin. En tiedä tapahtuuko näin kaikille, mutta itse koin jääväni ilman apua. Minun oletettiin tietävän asioita, joista en koskaan aiemmin ollut kuullut, tai edes tiennyt mistä hakea tietoa. Asioitani ei hoidettu eteenpäin ja turhauduinkin hyvin useaan otteeseen tähän suomen hyvinvointivaltioon.
Minulle luvattiin usein soittaa ja hoitaa asioita, mutta lopulta paljastui, että mikään ei ollut edennyt, eikä edes puhelinnumeroni ollut tiedossa. Kerran työnhakuni jopa päätettiin työvoimatoimiston virheestä, vaikka olin itse toiminut juuri heidän pyytämällään tavalla.

Suomessa on alle 30-vuotiaita työttömiä aivan järjetön määrä ja tulevaisuus on nuorissa? Itse en ainakaan tuntenut oloani tulevaisuuden toivoksi, kun minua ja asioitani pompoteltiin ja jätettiin hoitamatta.

Pahinta työttömyydessä on varmaankin se, että tuntee jatkuvasti itsensä riittämättömäksi. Kukaan ei tarvitse tekemään mitään, eikä kaipaa sinua saapumaan paikalle. Toisaalta tiedän, ettei asia ole näin, mutta ajatusta on vaikea karistaa. Pelkät kotityöt eivät pitemmänpäälle tuo suurta merkitystä elämään.

Päivät alkavat pikkuhiljaa käydä pitkiksi ja kämppä pieneksi, mutta toisaalta, en kyllä jaksa tehdäkään mitään. Keho ja mieli vaativat tekemistä, ihmisiä ja uusia paikkoja, mutta jotenkin silti koko ajan tuntuu, ettei jaksa, eikä halua poistua kotoa. Melkoinen noidankehä.

Toisinaan viikko juoksee nopeasti ohi, ennenkuin ehtii huomatakaan, mutta ne päivät, jotka matelevat eteenpäin tuntuvat tuskallisen pitkiltä ja viikko kuukausilta. Päivät ovat jatkuvaa odottamista, että toinen tulisi kotiin ja uskottelen itselleni, että sitten tehdään jotain, tai mennään johonkin. Yleensä tätä seuraa pettymys, kun toinen onkin töistään väsynyt ja haluaa vain rauhassa loikoilla kotona, tai rientää omiin harrastuksiinsa.
Jotenkin tuntuu pahalta ajatella, että toisaalta toivoo ja haluaa, että puolisolla on omia harrastuksia ja menoja, mutta kuitenkaan en kestä sitä, että jään yksin vielä senkin jälkeen, kun hän pääsee töistä kotiin. Voisinhan itsekin keksiä harrastuksia ja menoja, mutta en osaa, en kertakaikkiaan osaa, enkä halua.

Kaiken muun hyvän lisäksi, työttymyysaikanani myös yöuneni ovat kadonneet. Uni ei tahdo tulla ja- on katkonaista ja kaikinpuolin hankalaa. Mikään ei tahdo auttaa. Unettomuuteen ensimmäisenä ehdotetaan ulkoilua / liikuntaa, mutta itselläni se ei ainakaan vaikuta. Mikään, mitä päivän aikana olen tehnyt, ei ole tuonut unia takaisin.
Apteekista reseptivapaasti saatava melatoniinikaan ei tuonut helpotusta ahdinkoon. Kohtaloni taitaa siis olla unettomuus, ainakin siihen asti, että löydän jälleen töitä.

Ensimmäinen blogiteksti

Ajatus blogin pitämisestä on muhinut päässäni jo pitemmän aikaa, mutta mistä päivittäisin, tai mitä kertoisin itsestäni muille? Elämässäni ei tapahdu suuria asioita, enkä varsinaisesti ole kovin mielenkiintoinen. 
Tällä hetkellä olen työtön ja asun yhdessä avomieheni, Herra A:n kanssa. 

Tulevaisuuteni on vielä täysin avoinna, opiskeleminen ei enää kiinnosta, mutta töitä ei tahdo löytyä. Lapsikaan ei tunnu vielä ajankohtaiselta, vaikka Herra A olisikin jo aivan valmis pikkupilttiin. Päähäni on kuitenkin iskostunut, että sitten kun niitä lapsia hommataa, on oltava vakituinen työ ja elämä muutenkin mallillaan. Yksi tärkeä asia ennen lasta on, että saan sormuksen sormeeni, vaikka nykypäivänä ei sitä enää välttämättä vaadita.

Varsinaista aihetta blogillani ei ole, kirjoittelen itselleni ajankohtaisista asioista; työnhausta, kotiarjesta tai mitä mieleen nyt juolahtaakin :)